Olipa kerran pariskunta nimeltä Anna ja Toivo, jotka elelivät pienessä omakotitalossa pienen kaupungin laidalla. Puutarha oli Annan silmäterä. Yleensä hänet saattoi nähdä polvillaan muokkaamassa kukkapenkkiä, oksastamassa omenapuuta, leikkaamassa marjapensasta tai keräämässä siitä satoa. Kesällä Annan puutarha loisti kaikissa sateenkaaren väreissä. Kimalaiset pörräsivät kukissa, oravat vilistivät puun rungoilla ja linnut sirkuttivat oksilla. Usein Toivokin istui Annan kanssa kahvilla puutarhaan rakennetussa pienessä huvimajassa.

Eräänä iltapäivänä pariskunta oli tapansa mukaan kahvilla puutarhassa. Toivo luki sanomalehteä ja Anna suunnitteli uusia istutuksia.

- Kuulehan mitä täällä sanotaan, sanoi Toivo. - ”Beredica judensis” eli Rantakähkö leviää maassamme ennennäkemättömällä vauhdilla ja syrjäyttää perinteisiä lajejamme. Rantakähkö kasvaa lähes jokaisessa puutarhassa, ja se jatkaa leviämistään myös niiden ulkopuolelle. Laji ei ehdottomasti kuulu maamme luontoon, vaan sitä voidaan pitää haitallisena vihollislajina. Kaikkia kansalaisia kehotetaan oitis tuhoamaan Rantakähkö puutarhastaan, ja kaikkialta missä sen kohtaa. Tässä on myös kuva, sanoi Toivo ja ojensi lehteä Annalle.

Anna otti lehden ja katsoi hetken kuluttua Toivoon tyrmistyneenä.
- Mutta sehän on puutarhani kaunein kukka! puuskahti Anna.
- No, nyt ei voi muuta kuin ostaa jotain muuta tilalle, totesi Toivo, nousi ripeästi ja lähti menemään kohti autotallia.
- Mitä sinä…et kai sinä…parahti Anna, mutta Toivo oli jo mennyt.

Hetken kuluttua Toivo ilmestyi pihalle raivaussaha kädessään. Anna nousi ja meni sisälle taloon. Pian ulkoa alkoi kuulua raivaussahan nirskuva ujellus. Anna piteli korviaan ja pidätteli itkua.

Kului muutama viikko. Toivo yritti välillä kysyä jotain Annalta, mutta tämä ei vastannut.

Eräänä päivänä postilaatikkoon ilmestyi virallisen näköinen kirje. Lähettäjän kohdalla luki VV. Toivo luki kirjeen ääneen:

”Vihollislajit muodostavat maassamme yhä pahenevan uhkan. Invasiiviset lajit lisääntyvät hallitsemattomasti ja tuhoavat omaa kasvi- ja eläinkuntaamme. Tästä syystä on Valtioneuvoston päätöksellä 1. elokuuta perustettu Vihollislajivirasto (VV), jota johtaa vihollislajikoordinaattori. Ensimmäisenä konkreettisena toimenpiteenä Vihollislajivirasto määrää kansalaiset ryhmittymään vihollislajipartiokuntiin. Partiokuntien luomisesta ja niiden toiminnasta vastaavat kaupunginosayhdistykset. Yksi 15-65-vuotias kansalainen jokaisesta perhekunnasta määrätään ilmoittautumaan omaan kaupunginosayhdistykseensä kahden viikon sisällä tämän kirjeen saamisesta.”

Molemmat olivat hetken hiljaa. Anna rikkoi hiljaisuuden ja sanoi:
- Sinä menet.  

Seuraavana päivänä Toivo lähti ilmoittautumaan vihollislajipartiokuntaan. Hän palasi muutaman tunnin kuluttua.

- Meidät määrättiin kahdeksi viikoksi kentälle, on kuulemma paljastunut uusia vihollislajeja, joista ei enää selvitä vapaaehtoisvoimin. Eli tuli metsäkeikka, Toivo selvitti.
- No mutta sinullahan on työ! puuskahti Anna, - miten ihmeessä voit lähteä pois kahdeksi viikoksi.
- On säädetty joku uusi laki, jonka perusteella työnantaja on velvollinen myöntämään palkallista lomaa vihollislajioperaation ajalle, selvitti Toivo.
- Lisäksi siellä kerrottiin meille uusimmista tutkimustuloksista, Toivo jatkoi. – On selvinnyt, että vieraslajeja on pikkuhiljaa hiipinyt maahamme viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana. Tutkijat ovat kartoittaneet näitä lajeja ja tulleet siihen tulokseen, että niitä on 1528 kappaletta. Siinä on sekä eläimiä että kasveja.
Niin että onhan se ihan selvää, että nyt täytyy ottaa kovat keinot käyttöön.
- Oletko nyt ihan tosissasi, että teidän partionne aikoo tappaa 1528 lajia kahden viikon aikana?
- Hmm, Toivo ei vastannut mutta näytti hieman itsetyytyväiseltä.
Anna tuijotti pitkään miestään ja meni sitten makuuhuoneeseen sanomatta sanaakaan.

Muutaman päivän kuluttua Toivo pakkasi reppuunsa erävarusteensa ja lähti. Anna otti kahvikupin ja meni puutarhaan istumaan. Oli myöhäiskesä. Kasvien runsaus oli jo uupumaan päin. Anna istui selin valtaviin, mustiin kuoppiin, joiden peitossa noin neljäsosa puutarhaa nyt oli.

Kaksi viikkoa kului hitaasti. Anna katsoi joka ilta uutiset, niin kuin hänellä aina oli tapana. Eräänä iltana tuli raportti vihollislajipartioiden etenemisestä. Paikalla oli toimittajia kameroineen. Kuvissa maastopukuisia hahmoja rämpi suolla, toisilla oli lapiot, toiset kulkivat kivääri tanassa. Aina silloin tällöin kuului laukaus. Kamera kuvasi valtavia ajoneuvoja, joiden laveteille oli pinottu metreittäin sekä kasveja juurakkoineen että eläinten raatoja.

Uutisten lukija kertoi: ”Vastaperustettu vihollislajiministeriö (VM) seuraa kiinteästi partioiden työn tuloksia. Tähän mennessä on jo käynyt selväksi, että kaupunginosayhdistysten voimat eivät riitä näin massiivisen uhan edessä. Ministeriö onkin päättänyt perustaa erikoisjoukot, jotka kootaan erityisen vihollislajikoulutuksen saaneista ammattihenkilöistä. VM on jo laatinut asiakirjat uuden koulutuksen lisäämiseksi ammattikorkeakouluihin, ja opetussuunnitelmat ovat viimeistelyä vailla. Työstä on vastannut VM:n koulutusosasto.

VVM:n tutkimusosastolla on tällä välin saatu uusia tutkimustuloksia. Niiden mukaan optimaalinen kasvi- ja eläinlajisto vallitsi maassamme huomattavasti aikaisemmin kuin mitä tähän asti on luultu, vuonna 1431. Sen jälkeen on maahamme levinnyt 59 238 lajia, jotka on siis katsottava haitallisiksi vihollislajeiksi. VVM on tästä syystä tehnyt lisäbudjettiesityksen tarvittavan kaluston hankkimiseksi ja vihollislajijoukkojen täydentämiseksi. Vihollislajitoiminnan piiriin tarvitaan akuutisti työvoimaa, ja tähän on puututtu työvoimapoliittisin keinoin. Työtön voi nyt uudelleen kouluttautua vihollislajiasiantuntijaksi korotetun työttömyyspäivärahan turvin.”

Kahden viikon kuluttua Toivo palasi lopulta kotiin. Hän alkoi tohkeissaan kertoa ammatinvaihtosuunnitelmistaan.

- Nyt on kyllä todella kannattavaa suuntautua vihollislajialalle! Työt eivät ainakaan minun elinaikanani pääse loppumaan. Tämä on sitä paitsi paljon kiinnostavampaa kuin tehtaan valvomossa istuminen, hän selitti vaimolleen.

Niin Toivo kouluttautui vihollislajiasiantuntijaksi ja sai heti vakituisen työpaikan VM:stä. Palkka oli kilpailukykyinen. Hänen työhönsä kuului pääasiassa vihollislajien torjunnan seuranta kentällä, raportointi ja tilastointi. Toivo oli innoissaan uudesta ammatistaan, eikä antanut sen häiritä itseään, että Anna oli muuttanut alakerran saunakamariin nukkumaan.

Eräänä päivänä, kun Toivo tuli töistä kotiin, hän pyysi Annaa istumaan ja sanoi, että hänellä olisi kerrottavaa. Anna jähmettyi heti kauhusta, koska Toivon uutiset olivat viime aikoina olleet kaikki tietyn suuntaisia.

- Ministeriön tutkimusosasto on yhteistyössä kansainvälisten vihollislajivirastojen kanssa tehnyt merkittävän läpimurron. Se on saanut selville, että jalopuut ovat levinneet maahamme vasta noin 7000 vuotta sitten. Niitä on sen perusteella ehdottomasti pidettävä vihollislajina ja tuhottava ne.

Toivo tuijotti Annaa, joka tuijotti takaisin. Molemmat tiesivät, mitä toinen ajatteli. Pihassa kasvoi iso tammi, joka oli ollut siinä paikassa jo useiden sukupolvien ajan. Lisäksi siellä oli kaksi jalavaa ja kolme sypressiä.

- Minä haluan avioeron, sanoi Anna.

Toivo katsoi häntä ilmeettömänä ja lähti ulos. Tuttu ujellus alkoi kuulua hetken kuluttua puutarhasta.

Anna päätti lähteä kävelylenkille metsään, jotta saisi selviteltyä ajatuksiaan. Hän suuntasi läheiselle ulkoilureitistölle, joka kulki rauhoitetun, luonnontilassa olevan metsän keskellä. Lähestyessään metsänreunaa Anna huomasi, että jotain oli tekeillä. Tien varsi oli täynnä valtavia tukkirekkoja, ja kauempana metsässä hääri harvestereita. Puita kaatuili, niiden rytinä sekoittui metsäkoneiden jylinään ja niiden lomassa häärivien puna-vihreäasuisten miesten huutoihin. Anna kääntyi lähimmän miehen puoleen ja ihmetteli, miksi kaikki kuuset oli kaadettu. Mies totesi, että siitä oli tullut määräys VVM:stä. Kuusi olikin kuulemma tullut maahan paljon jalopuita myöhemmin ja oli näin ollen vihollislaji.

- Anteeksi, mutta en ehdi rupatella enempää, me metsäkoneurakoitsijat ollaan täällä urakkapalkalla ja savottaa on vielä jonkin verran, sanoi mies ja jatkoi töitään.

Anna palasi kotiin masentuneena. Illalla hän surffaili netissä. Kuten tavallista, erilaisia mainoksia ilmaantui ruudulle tuon tuosta. Anna kiinnitti huomiota mainokseen, jossa tarjottiin luontojulisteita. Hän napsautti mainoksen auki. Yritys tarjosi kuvia kaikista mahdollisista luontotyypeistä, kaikista tunnetuista eläin- ja kasvilajeista, kuvattuna kaikkina vuorokauden- ja vuodenaikoina, missä tahansa koossa. Selailtuaan lisää Anna huomasi, että vastaavia firmoja oli kymmeniä, ellei satoja.

Anna tilasi eri vuodenaikoina kuvattuja, suurikokoisia puutarhaa esittäviä julisteita. Kun ne saapuivat pari päivää myöhemmin, hän liimasi ne huvimajan seinille.

Sillä välin Toivo oli saanut ylennyksen, hänestä tuli Vihollislajiministeriön ylitarkastaja. Hän oli usein tärkeillä työmatkoilla, mistä Anna oli vain tyytyväinen. Hänellä ei tosin ollut enää mitään mielenkiintoista tekemistä kotona, joten hän lähinnä katseli television luonto-ohjelmia.

Yhtenä iltana, kun Anna oli yksin kotona, soi puhelin. Siellä oli Toivo. Anna kuuli heti hänen äänestään, että jotain merkittävää oli tapahtunut.

- Minulla on hiukan epämiellyttäviä uutisia, aloitti Toivo. Anna arvasi heti, että kyse oli taas VM:n tutkimustuloksista.

- On käynyt ilmi, että ihminen on saapunut maahamme vasta 10000 vuotta sitten.

- Ja se on siis julistettu haitalliseksi vihollislajiksi, totesi Anna.

- Mistä arvasit? kysyi Toivo.

- Mistä se aloitetaan? kysyi Anna takaisin.

- Kaupunginosayhdistykset ovat saaneet toimeksiannon, totesi Toivo.

Hiljaisuuden jälkeen Anna sulki puhelimen. Hän meni keittiöön ja laittoi kahvin tippumaan. Sitten hän meni kylpyhuoneeseen ja kaivoi ylähyllyltä lääkepurkin. Kun kahvi oli tippunut, hän otti mukaansa kannettavan CD-soittimen ja kahvikupín ja meni huvimajaan. Siellä hän laittoi soittimeen Vivaldin Vuodenajat, otti purkista yhden pillerin, nojautui aurinkotuolin selkänojaa vasten ja nosti kupin huulilleen. .

 
 

Noin puoli vuotta sitten, kun olin työmatkalla eräässä liittovaltiossa, jouduin kulkemaan minulle ennalta tuntemattoman osavaltion kautta ja yöpymään siellä. Koin siellä jotain niin järkyttävää, että jouduin kotiin päästyäni jäämään kahdeksi kuukaudeksi sairaslomalle. Kerron nyt tapauksen sinulle, rakas lukijani, juurta jaksain, mutta varoitan etukäteen, että kertomus voi järkyttää herkkää mieltä.

Olin siis työmatkalla ja vailla majapaikkaa seuraavaksi yöksi. Suosin nykyään matkoillani EarthBnB-palvelua, ja löysin sieltä tälläkin kertaa sopivan yöpymispaikan. Esittelyssä oli kuvia suurehkosta, modernista omakotitalosta, jota ympäröi suojaisa ja vehreä puutarha. Majoittujalle tarkoitettu yksityinen huone oli sisustettu rustiikkiseen tyyliin, mikä viehätti minua erityisesti. Lisäksi esittelyssä oli kuvia söpösta karvaturrista tekstillä "iDog friendly". Olen koiraihminen, joten majapaikka tuntui täydelliseltä. 

Minua oli vastassa keski-ikäinen pariskunta. He esittäytyivät Maryksi ja Peteriksi. Ulkonäön perusteella pariskunta oli ahkera liikkuja ja vietti terveellistä elämää: molemmat olivat hoikkia ja jänteviä. Sinisissä silmissä oli tavattoman suora, läpitunkeva katse. En tiedä miksi mieleeni tuli sana "arjalainen".

Minut vietiin huoneeseeni ja minulle kerrottiin talon tavoista. Isäntä ja emäntä vakuuttivat, että saan olla aivan rauhassa ja keskittyä töihini, ja että sekä keittiö, kylpyhuone että puutarha olisivat vapaasti käytettävissäni. Pariskunta toivoi kuitenkin, että ottaisin osaa heidän päivälliseensä, joka tarjottaisiin kello 18.00. Suostuin tietenkin kohteliaasti, etenkin kun minusta on aina hauskaa tutustua uusiin ihmisiin ja vieraisiin kulttuureihin.

- Mutta mehän emme vielä ole esitelleet sinulle perheemme kolmatta jäsentä, Stellaa, huomautti emäntäni.
- Stella, tulehan tapaamaan vierasta!

Talon takaa lönkötti näkyviin iso, vaaleakarvainen, lyhytkuonoinen koira. Se ei näyttänyt erityisesti ilahtuvan vieraasta, koskapa sen häntä roikkui lakonisesti takajalkojen välissä. 
- Stella, sano päivää vieraallemme!
Koira istui eteeni ja antoi tassua. Olin vaikuttunut. Koira oli selvästi erittäin hyvin koulutettu.
Otin kiinni tassusta ja sanoin leikkisään sävyyn "päivää päivää". Koira katsoi minua silmiin ja aika tuntui pysähtyvän. Oli kuin olisin katsonut kahteen syvään, siniseen järveen. Menetin hetkeksi puhekykyni, kunnes kuulin emännän käskyn:
- Voit mennä takaisin koppiin, Stella!

Koira nousi ja lönkytti tottelevaisesti takaisin sinne, mistä oli tullut.

Huoneeni talon toisessa kerroksessa oli kerrassaan mainio. Yläkerran kolmesta makuuhuoneesta vain tämä yksi oli käytössä - isäntäparin makuuhuone sijaitsi alakerrassa - , joten yöstä oli tulossa hiljainen ja rauhallinen. Sänky tuntui korkeatasoiselta. Päätin loikoilla siinä ja lueskella päivälliseen asti. En kuitenkaan pystynyt keskittymään, koska mieleeni nousi kuva Stellan silmistä. Ne olivat niin suuret ja siniset, lähes inhimilliset. Stella oli merkillisimmän näköinen koira mitä olin nähnyt. Tunnen aika monta koirarotua, mutta yksikään niistä ei täsmännyt Stellan ulkonäköön. Päätin kysyä hosteiltani mitä rotua se on.

Kuudelta laskeuduin alakertaan. Mary ja Peter olivat juuri kantamassa pöytään viimeisiä ruokalajeja kun tulin ruokailuhuoneeseen. He kehottivat minua valitsemaan paikan ja istuivat sitten itsekin pöydän ääreen. Olin juuri kysymäisilläni kenelle neljäs paikka oli tarkoitettu, kun Stella lompsutti ruokasaliin ja hyppäsi vapaalle tuolille. Isäntäparini ei räpäyttänyt silmiäänkään. Pystyin tuskin peittämään hämmästystäni, mutta koska pyrin yleensä suhtautumaan avomielisesti uusiin kulttuurisiin kokemuksiin, enkä halua loukata toisesta kulttuurista tulevia ihmisiä, hymyilin ja nyökyttelin ymmärtäväisen näköisenä enkä sanonut mitään.

Aloitimme ruokailun. Vilkuilin syrjäsilmällä Stellaa. Koira yritti hamuta käpälällään emäntänsä lusikkaa, mutta emäntä läpsäisi sitä terävästi tassulle, minkä jälkeen Stella alkoi tottelevaisesti näykkiä ruokaa suoraan lautaselta. Nyt en voinyt enää olla hiljaa. Kehuskelin ensin vuolaasti Stellan ulkonäköä ja luonnetta, ja kysyin sitten minkä rotuinen se mahtoi olla. Isäntäpari vilkaisi toisiinsa hämmästyneenä.
- Stella on tietenkin iDog. No mutta sinähän et tietenkään voinut sitä tietää. Täällä meidän seuduillamme se on hyvin yleinen ja kaikki tunnistavat sen heti, selitti isäntäni.
- Ahaa, iDog, nyökyttelin ymmärtäväisen näköisenä. Mieleeni tuli esittelyteksti "iDog friendly". Tajusin nyt, että olin luullut i-kirjainta roskaksi.

Päivällinen jatkui hieman väkinäisissä tunnelmissa. Isäntäpari kyseli minulta kohteliaasti kotimaastani ja vastailin hajamielisenä. Vierestä kuului Stellan kovaääninen maiskutus. Halusin kuumeisesti tietää enemmän tuosta merkillisestä koirarodusta.

Kun Stella oli syönyt lautasensa tyhjäksi, se haukahti kumeasti ja katsoi isäntäänsä. "Saat mennä"-komennon kuultuaan se hyppäsi tuolilta ja katosi huoneesta. Isäntäpari varmaan arvasi mitä olin miettimässä, koska he alkoivat vuolaasti kertoa koirasta.

- Niin, Stella on ollut meillä nyt jo neljä vuotta, aloitti emäntäni muistelevasti. Alkuun oli kyllä hieman totuttelemista, olihan kaikki yht´äkkiä aivan erilaista kuin ennen. Mutta me olemme aina ajatelleet, että jokainen ihminen on oikeutettu toteuttamaan sitä, miksi hän itsensä sisimmässään tuntee, ja tämä oikeus koskee tietenkin myös meidän omia lapsiamme.  iDog on osavaltiossamme sallittu koirarotu sen ansioista, että olemme tunnettuja suvaitsevaisuudestamme ja meillä on maamme edistyksellisin lainsäädäntö. 

- Kyllä, sehän oli juuri neljä vuotta sitten, kun iDog sai virallisen statuksen osavaltiossamme. Me Maryn kanssa emme koskaan ole halunneet laittaa kapuloita edistyksen rattaisiin, joten totta kai tuimme senaattoreitamme jotka ajoivat iDogin sallimista - ja itse asiassa vähän rahoitimmekin heitä- , ja lisäksi halusimme konkreettisesti osoittaa suvaitsevaisuuttamme. Joten kun lapsemme ilmoitti, että hän oikeastaan on koira, meille ei tullut mieleenkään asettua poikkiteloin vaan kunnioitimme hänen itsemääräämisoikeuttaan. 

En ymmärtänyt sanaakaan siitä, mistä puhuttiin. Varmaankin näytin melko hölmistyneeltä, koskapa Peter alkoi puhua hieman konkreettisemmin. Hän selitti, että koulussa oli neljä vuotta sitten alettu kysyä lapsilta itseltään, keitä he olivat. Onhan nimittäin varsin totalitääristä pakottaa lapsi elämään sellaisessa ilmiasussa, jossa hän on sattunut syntymään. Kyselytutkimuksen perusteella oli käynyt ilmi, että suuri osa lapsista oli syntymästään asti ollut koiria. Tämän jälkeen saatiin sitten nopeassa tahdissa läpi lainsäädäntö, joka mahdollisti koiraksi muuttumisen fyysisesti jo ennen murrosikää. Kun korjausleikkaukset pystyttiin aloittamaan riittävän varhain, koira saatiin rakenteellisesti hyvin toimintakykyiseksi. Myöhemmin korjausleikkausten ikärajaa laskettiin niin, että nykyään useimmat korjaukset tehdään jo ennen kouluikää, lisäsi Peter.

Sain kuulla, että iDog oli nykyään osavaltion suosituin koirarotu. Sillä oli monia erittäin miellyttäviä piirteitä muihin rotuihin verrattuna. Se oli tietenkin paljon älykkäämpi, eikä sen sisäsiistiksi opettaminen ollut ongelma. Varhaisimmat iDogit, joihin Stellakin kuului, on leikattu vasta kouluikäisenä. Sen takia Stella osasi muun muassa lukea, kertoi Peter ylpeänä. 

Minulla oli täysi työ pitää ilmeeni neutraalina, mutta todellisuudessa olin kauhuissani. Kysyin niin ystävällisellä äänellä kuin mahdollista, olinko ymmärtänyt oikein, että Stella siis oli ollut heidän tyttärensä.  - Tyttäremme? toisti Mary retorisesti. - Ei Stella ollut tyttäremme vaan poikamme. Hänen nimensä oli Kevin. Ajatella muuten - Mary kumartui luottamuksellisesti puoleeni - jotkut vanhemmat kieltävät lastensa korjausleikkaukset, mutta onneksi laki on lasten oikeuksien puolella, joten tällaisilta perheiltä lapset otetaan yleensä huostaan, hän totesi voitonriemuisesti.
- Niin muuten, Mary jatkoi ja kääntyi Peteriin päin. - Sain tilattua Stellalle astutuksen ylihuomiseksi.  

Huoneeseeni päästyäni olin sekavassa mielentilassa. Minun olisi ollut vaikeaa uskoa kaikkea kuulemaani todeksi ellen olisi itse nähnyt Stellan olemusta ja käyttäytymistä. Kaivoin tietokoneen esille ja aloin raivokkaasti googlata esille tietoa iDogista. Wikipedia kertoi:

"iDog on koirarotu, jonka alkuperä on ihmisen ruumiissa syntynyt koira. Korjausleikkaus tehdään nykyään jo ennen kouluikää, jolloin tulos on varsin hyvä. Kahden iDogin jälkeläinen on lain mukaan automaattisesti iDog. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että korjausleikkaus voidaan tehdä heti syntymän jälkeen. Tämä takaa lajin jatkuvuuden. Korjausleikkauksessa poistetaan ensinnäkin äänihuulet. Sormet taivutetaan toisesta nivelestä kämmenen alle ja peukalot leikataan pois. Lonkkaluut leikataan pitkittäiseen asentoon ja reiden ihosta muotoillaan häntä, johon yleensä ei liitetä hermoja eikä lihaksia, vaikka sekin on mahdollista. Hormonien avulla saadaan aikaan runsas karvankasvu. Nykyään on mahdollista valita karvan väri ja laatu. Niskalihaksia ei tarvitse operoida; ne vahvistuvat luonnostaan kun koira alkaa kävellä neljällä tassulla. IDogille on määritelty näyttelykriteerit ja onnistuneella leikkauksella nämä kriteerit saavutetaan lähes aina." Selontekoa seurasi tilasto iDogin yleisyydestä osavaltiokohtaisesti.

Juuri silloin kuulin oven takaa ääntä. Lopetin lukemisen ja kuulostelin. Joku raapi oveani. Avasin oven ja Stella puikahti sisään. Se istui sänkyni viereen, nosti molemmat etutassunsa sängylle ja tuijotti minua. Sen silmistä paistoi pohjaton epätoivo. Minusta näytti että se itki. Samassa muistin, että Stellahan ymmärtää puhetta. Kysyin, tarvitseeko se apua. Koira nyökytti päätään. Äkkiä minulle oli kristallinkirkasta, että minun on saatava Stella pois tästä talosta ja pelastettava se. Pyysin Stellaa olemaan rauhallinen ja luottamaan minuun. Koira ymmärsi ja pujahti ovesta ulos. Istuin työpöydän ääreen ja aloin kuumeisesti laatia pelastussuunnitelmaa.

Ensinnäkin tarvitsin lisää aikaa. Laskeuduin alakertaan ja kerroin hosteilleni, että aikatauluni oli muuttunut ja haluaisin jäädä taloon vielä toiseksi vuorokaudeksi. Se sopi isännilleni. Kipusin takaisin huoneeni ja avasin taas tietokoneen. Muistin Maryn maininneen, että tietyissä osavaltioissa iDogin pitäminen ja kasvattaminen on laitonta. Kartan mukaan yksi niistä näytti olevan naapuriosavaltio. Selailtuani kyseisen osavaltion palvelutarjontaa törmäsin hyväntekeväisyysjärjestön ylläpitämään iDog rescue-klinikkaan, jossa iDogeja palautettiin ihmisiksi. 

Laskeuduin taas alakertaan ja kerroin isäntäparille meneväni iltakävelylle. Suunnistin 24/7 autovuokraamoon. Vuokrasin huomaamattoman Toyotan, jolla oli mahdollista ajaa toiseen osavaltioon ja joka oli mahdollista jättää sinne. Parkkeerasin Toyotan pienen matkan päähän majapaikastani ja palasin talolle kävellen. Illansuussa, kun isäntäväkeni oli jo käynyt yöpuulle, pakkasin kiireesti matkalaukkuni, puikahdin ulos ja vein matkalaukun autoon.

Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen Stella kiehnäsi jaloissani, kuten olin käskenyt sen tehdä. Kehuskelin sitä emännälle vuolaasti ja sanoin jopa toivovani että itsellänikin joskus olisi niin hieno koira. Emäntä meni lankaan.
- Voithan käydä ulkoiluttamassa Stellaa, nyt kun sinulla on täällä koko päivä aikaa.
Juuri tätä olin odottanut. Iskin Stellalle silmää ja vetäydyin huoneeseeni muka lepäämään. Odottelin tunnin ja sen jälkeen laskeuduin taas alakertaan.
- Stella, lähdettäisiinkö ulos? huhuilin ja heiluttelin talutushihnaa. Stella syöksyi luokseni, hyppeli kuuliaisesti ympärilläni ja olisi varmaan heiluttanut häntääkin, jos olisi voinut.

Kävelimme rauhallisesti ja huomiota herättämättä autolleni. Varmistuttuani siitä, ettei kukaan ollut näkemässä, avasin takaluukun ja Stella hyppäsi sinne. Starttasin ja ajoin rajalle nopeusrajoituksia noudattaen. Rajalla ei kukaan kysynyt papereita eikä tutkinut autoa. Navigaattori opasti minut suoraan rescue-klinikalle.

Eroaminen Stellasta oli haikeaa. Jätin klinikalle osoitteeni ja muut yhteystietoni ja pyysin antamaan ne Stellalle heti kun se pystyisi tarttumaan paperiin ja kirjoittamaan. Stellan "vanhempien" yhteystietoja en sen sijaan antanut. Stella saisi itse myöhemmin päättää haluaako olla heihin yhteydessä vai ei. Toivotin Stellalle kaikkea hyvää, mitä se sitten ikinä tulisi olemaankaan. En ole varma, mutta mielestäni Stellan silmät hymyilivät, kun se jäi katsomaan perääni.

Olipa kerran kaukana pohjoisessa maa, jossa asui eriskummallinen kansa. Tuo kansa oli niin hyvä ja vilpitön, ettei mistään löytynyt yhtä hyvää kansaa. Kaikki ajattelivat aina toisista pelkkää hyvää ja toivoivat aina toistensa parasta. Maata hallitsi hyvä kuningas.

Kerran kuningas julisti kansalle, että nyt kaikkien piti ruveta maksamaan oikein paljon veroja, jotta köyhimmistäkin kansalaisista voitaisiin pitää hyvää huolta. Ja niin kaikki alkoivat heti maksaa oikein paljon veroja ja kaikista pidettiin hyvää huolta. Kuningas päätti myös, että autolla piti ajaa oikein hiljaa liikenteessä, ettei kukaan jäisi auton alle ja loukkaantuisi. Ja heti kaikki alkoivat ajaa oikein hiljaa eikä kukaan enää jäänyt auton alle. Sellainen oli tuo kansa.

Koska maa oli kaukana pohjoisessa, siellä satoi talvella paljon lunta. Mutta koska kaikki maksoivat paljon veroja, hyvä kuningas osti aurauskalustoa, jolla tiet pidettiin hyvässä kunnossa, ja kaikki pääsivät hyvin työpaikalle vaikka yöllä oli satanut paljon lunta. Koska maa oli rikas ja kaikki maksoivat paljon veroja, pidettiin kaikki tiet aina mitä parhaimmassa kunnossa.

Vain yksi asia oli kuninkaan mielestä huonosti: maa oli ollut joskus muinoin mahtava suurvalta, jonka hallitsijat olivat olleet rohkeita sotapäälliköitä. Mutta jo kauan sitten oli hävitty sotia ja menetetty paljon maa-alueita, ja nykyään tuo maa oli vain vaatimaton pieni alue kaukana pohjoisessa.  Sekös harmitti kuningasta. Kuningas mietti miettimistään, miten saisi maastaan taas suuren ja mahtavan. Sitten hän keksi suunnitelman.

Ensin kuningas antoi alamaisilleen tiedonannon, jossa sanottiin, että kaikki maan asukkaat ovat siitä lähtien tasa-arvoisia. Sen osoitukseksi hän määräsi, että kaikkien piti kutsua toisiaan sinuksi. Teitittely kiellettiin kokonaan. Lisäksi kuningas antoi julkilausuman, jossa sanottiin, että hänen kansansa oli virallisesti världens gulligaste folk. Kansa oli tästä tietenkin kovasti tohkeissaan ja mielissään. Maan kouluissa alettiin myös opettaa lapsille jo pienestä pitäen, että he olivat världens gulligaste folk. Niinpä, kun lapset kasvoivat, he pitivät tuota asiaa itsestään selvänä. Sitten eräänä päivänä kuningas antoi määräyksen avata maan rajat. Hän halusi, että maailman kaikki ihmiset voisivat tulla sinne, koska hän oli sitä mieltä, että mitä enemmän maassa olisi ihmisiä, ja mitä enemmän he maksaisivat veroja, sitä rikkaampi ja mahtavampi maasta tulisi. Lopulta siitä tulisi suurvalta.

Ihmiset olivat tohkeissaan kuninkaan suunnitelmista. Koska kaikki luottivat kuninkaaseen, he uskoivat tietenkin, että kuningas toimi kansansa parhaaksi.

Ihmisiä alkoi virrata mustanaan tuohon rikkaaseen maahan. Kaikkia sinuteltiin ja heille annettiin hyvä asunto, ruokaa ja vaatteita. Keneltäkään ei puuttunut mitään. Kun maahan muuttaneet ihmiset olivat oppineet hieman maan kieltä, he toistelivat solkenaan, vaikkakin hieman murtaen: Ni är verkligen världens gulligaste folk!  Maan asukkaat olivat tästä niin mielissään, että ryhtyivät oitis perustamaan yhdistyksiä, opintopiirejä ja kerhoja, jotka auttoivat maahan tulijoita niin, että näillä varmasti olisi maassa oikein mukavaa.

Aika kului, ja maahan virtasi aina vain enemmän ihmisiä. Lopulta ihmisiä oli niin paljon, että kaikki asunnot loppuivat. Oman maan kansalaisetkaan eivät enää voineet muuttaa minnekään, koska asuntoja ei ollut. Mutta eivät he välittäneet, koska heidän mielestään oli tärkeintä, että tulijat saisivat asuntoja ja kertoisivat taas heille että he olivat världens gulligaste folk.

Vaikka kaikki maksoivat koko ajan paljon veroja, kuninkaan rahakirstu alkoi tyhjentyä, koska vieraitten kestitsemiseen kului niin paljon rahaa. Kuningas mietti ja mietti, ja lopulta hän keksi ratkaisun. Hän päätti myydä koko tienhoitokaluston pois, näin saataisiin paljon rahaa ja vieraita pystyttäisiin kestitsemään niin kuin ennenkin. Näin hän tosiaankin teki, ja vähän aikaa valtakunnassa oli kaikki hyvin. Mutta sitten tuli talvi ja alkoi sataa lunta. Kuninkaalla ei enää ollut tiekarhuja ja kaikki tiet peittyivät lumeen. Ihmiset olivat kauhuissaan, koska he eivät päässeet enää aamulla töihin. Mutta kuningas tiedotti radiosta, että kansalaisten ei pitäisi hermostua. Olivathan he världens gulligaste folk, eikä ollut niin väliä jos kaikkina päivinä ei päässyt töihin. Olihan vuodessa sentään monta päivää, jolloin lunta ei ollut yhtään, ja silloin voitaisiin tehdä enemmän töitä. Tämä kuulosti kaikista järkeenkäyvältä, ja ihmiset katuivat jo hermostumistaan mokoman pikku asian takia. Vieraiden hyvinvointi oli toki tärkeämpää, ja sitä paitsi he olivat världens gulligaste folk.

Vähän aikaa kaikki oli taas hyvin, mutta kun ihmisiä tuli aina vain enemmän ja enemmän, kuninkaan täytyi taas keksiä jokin keino saadakseen lisää rahaa. Tällä kertaa hän päätti, että valtakunnan kaikkien talojen lämpötilaa piti laskea neljä astetta. Näin säästettäisiin paljon lämmityskustannuksissa. Kansa sai kaikin mokomin opetella neulomaan ja pukemaan päälleen lisää villaista. Nyt kansa alkoi napista. Kaikki tekivät kovasti työtä jotta voisivat maksaa paljon veroja, mutta nyt työpaikalla ei ollut enää mukavaa, koska kaikilla oli kylmä. Kun kuningas kuuli nämä napinat, hän moitti kansaa. Kuningas ihmetteli, miten kansa saattoi olla noin pikkumainen, vaikka oli sentään världens gulligaste folk. Nyt kaikki häpesivät ja kurvasivat kotimatkalla käsityökauppaan ostamaan monta kerää villalankaa ja kudinpuikot.

Mutta väkeä virtasi maahan aina vain enemmän. Moni ihminen oli jo tullessaan hyvin sairas, ja tuo pohjoinen maa tarjosi kaikille tasa-arvoisesti maailman parasta sairaanhoitoa, mikä oli kaikkien mielestä oikeus ja kohtuus. Mutta pian kuninkaan kirstun pohja alkoi taas näkyä, niin että kun maan oma väestö sairastui kovasta raatamisesta kylmissä toimistoissa, he eivät enää päässeetkään lääkäriin, koska rahat oli loppu. Nyt ihmiset alkoivat masentua. Miten ihmeessä he sairaina pystyisivät elättämään kaikki maahan tulevat ihmiset, varsinkin kuin heitä tuli päivä päivältä lisää. Mutta kukaan ei uskaltanut sanoa mitään, koska världens gulligaste folk ei voi tietenkään ajatella mitään niin pikkumaista.

Mutta syvällä sisimmässään kaikki alkoivat epäillä hyvän kuninkaan tarkoitusperiä. Työssäkäynti väheni, kun ihmiset eivät sairaina enää jaksaneet mennä työpaikalle, eikä se sitä paitsi ollut mahdollistakaan, jos oli satanut lunta. Ihmiset lakkasivat perustamasta perheitä ja synnyttämästä lapsia, koska kukaan ei halunnut lapsensa joutuvat raatamaan sairaana tai rämpimään lumessa. Mutta maahantulijat pulskistuivat ja lisääntyivät.

Monta vuotta kului. Useimmista maahan tulleista ihmisistä oli jo tullut tuon maan kansalaisia. Se oli hyvin helppoa, koska kansalaisuuskokeessa oli vain yksi kysymys, joka kuului: Är vi världens gulligaste folk? Koska kaikki tiesivät, mikä oli oikea vastaus, he saivat oitis tuon maan passin. Nyt heitä ei enää huvittanutkaan asua tuossa maassa, jossa oli usein kylmä ja jossa piti talvisin kahlata lumessa, niin että helmat kastuivat. He muuttivatkin sankoin joukoin lämpimämpiin maihin, Lopulta kaikki maailman ihmiset olivat tuon pohjoisen maan kansalaisia. Kuninkaan toive oli toteutunut ja maasta oli lopultakin tullut suurvalta. Mutta itse kuningas oli jo aikaa sitten kuollut, samoin världens gulligaste folk.

 

Rakas lukija,

kerron nyt sinulle erikoisesta junatuttavuudestani ja tapahtumista, joka sattuivat käydessäni kuninkaan käskystä tutustumassa erään kaukaisen maan itäosien metsätilanteeseen.

Olin noussut maan pääkaupungissa junaan, joka lähti kiitämään kohti itää. Nojauduin mielihyvää tuntien taaksepäin penkissäni ja katselin ohi viliseviä maisemia. Tunsin oloni samalla kertaa jännittyneeksi ja miellyttävän rentoutuneeksi, olihan aina mielenkiintoista tutustua uusiin kulttuureihin ja elämäntapoihin. Siinä istuessani torkahdin hetkeksi. Kun taas havahduin hereille totesin, että minulla oli nälkä, ja lähdin etsimään junan ravintolaa.

Ravintola löytyikin pian. Valitsin umpimähkään jonkin oudonnäköisistä ruokalajeista ja aloin tähyillä vapaata istumapaikkaa. Yhdessä pöydässä istui yksinäinen nuori mieshenkilö lukemassa sanomalehteä. Hän nyökkäsi kohteliaasti huomatessaan minut ja niinpä istuin hänen seuraansa.

Odotellessani ruoka-annostani tarkkailin vaivihkaa pöytäkumppaniani, joka oli jatkanut lehden lukemista. Mies oli hoikka, ehkä noin 30-vuotias ja pukeutunut varsin värikkäästi. Hänellä oli limehedelmän värinen puuvillainen paita, jonka hihat oli kääritty ylös. Hiukset sojottivat joka suuntaan kirkkaan punaisina ja kaulassa oli pitkät, värikkäät puuhelmet.

Siinä samassa mies nosti katseensa lehdestä. Hän laskosti sen ja aloitti yht´äkkiä keskustelun tiedustelemalla mistä olin tulossa ja minne menossa - arvatenkin ulkomuotoni paljasti, että olin tullut kauempaa. Kerroin hänelle muitta mutkitta matkani tarkoituksen. Kuultuaan tarinani mies totesi, että oli matkalla samaan itärajalla sijaitsevaan pikkukaupunkiin, koska siellä järjestettäisiin tulevana viikonloppuna suuri uskonnollinen juhla. Välillemme sukeutui tästä vilkas keskustelu, koska olen hyvin uskonnollinen ja myös muitten kansojen oudot uskonnot kiinnostavat minua kovasti.

Mies kertoi myös oman tarinansa. Ihmeekseni sain kuulla, että hän oli ammatiltaan pappi. Pystyin tuskin peittämään hämmästystäni, koska hänen ulkomuotonsa vastasi kovin huonosti mielikuvaani papeista. Peittääkseni hämmennystäni pyysin miestä kertomaan hänen uskonnostaan.

Sain kuulla, että maan uskonto oli kollektiivinen ja panteistinen. Tämä tarkoitti, että jumaluus syntyy ihmisten kollektiivisessa tajunnassa kun he kilvoittelun ja oikeaoppisen elämäntavan sekä rituaalien tuloksena saavuttavat lopullisen valaistumisen. Keskeisessä asemassa yhteiskunnassa oli kirkko, jonka ylin valtuusto vastasi sen toiminnasta ja huolehti siitä, että uskonto oli kaikkien kansalaisten saatavilla ja läsnä heidän jokapäiväisessä elämässään. Tähän tarvittiin tietysti suuri organisaatio, mutta koska kyseessä oli virallinen valtionkirkko, resurssien saanti ei ollut sille ongelma.

Tämän kuultuani ihmettelin hieman, koska käsitykseni mukaan kehitys useimmissa maissa oli viime aikoina kulkenut nimenomaan toiseen suuntaan, niin että kirkko ja valtio oli pyritty pitämään erillään toisistaan. Matkakumppanini nojautui taakse päin ja katsoi minua pitkään vaiti. Tuntui siltä, että hän pohti mielessään, mitä kaikkea haluaisi kertoa minulle maansa historiasta. – Niin meilläkin tapahtui aivan lähihistoriassa, mies alkoi selittää. – Meidän maassamme oli nimittäin satoja vuosia vallassa pakanallinen uskonto, joka oli saavuttanut melko vahvan aseman yhteiskunnassa. Yhteen aikaan lähes koko kansa oli tuon takapajuisen uskonnon harjoittajia. Vaikka heidän kirkkonsa, kuten sanottu, ei ollut valtionkirkko, sillä oli kuitenkin erittäin vahva asema maassamme ja se oli erittäin vauras.

Olin nyt todella kiinnostunut kuulemaan miten niin vahva kirkko oli täydellisesti joutunut väistymään toisen uskonnon tieltä lyhyessä ajassa. Tiedustelin myös, millainen tuo vanha uskonto oli, olenhan myös kovin kiinnostunut kansanperinteestä. Pöytäkumppanini naurahti hieman pilkallisen oloisesti. – Tuo  pakanausko oli hyvin lapsellinen. Oli keksitty tarina jostain jumalan pojasta joka aikoinaan muka oli tullut maan päälle sovittamaan synnit. Pakanauskonnoille tyypilliseen tapaan se oli monijumalainen: sen harjoittajat palvoivat sekä tätä inkarnoitunutta jumaluutta, ylijumalaa että vielä jotain kolmatta voimaa. Ylijumala istui heidän mukaansa taivaassa, jonne jokainen ihminen kuoltuaan myös pääsisi. Tästä johtuen tämän uskonnon harjoittajat olivat erittäin uppiniskaisia ja heidän käännyttämisensä tuosta harhaopista oli ollut hyvin vaivalloista.

Minulle oli vielä hieman epäselvää mikä tuossa vanhassa kansanuskonnossa sitten oli ollut niin haitallista, että se oli haluttu nujertaa. Kuulemma syy oli se, että se oli pitänyt ihmistä tavallisena ”luomakunnan” osana, niin kuin nuo pakanat sitä nimittivät, koska he uskoivat naiivisti, että heidän ylijumalansa oli luonut maailman. He lukivat ahkerasti pyhää kirjaansa, jonka mukaan ihmisen tuli keskittyä lisääntymiseen, vieläpä eläinten tavalla! He kieltäytyivät hyväksymästä ihmistä muusta maailmasta erillisenä, korkeana valo-olentona, joita mitkään tämän maailman sen paremmin fysikaaliset kuin moraalisetkaan säännöt eivät koske, mikäli hän ei itse sitä halua. Niin, tämä viimeksi mainittu on siis minun edustamani kirkon näkemys, tarkensi mies, joka nyt oli ehtinyt esittäytyä Janiksi.

Ymmärsin nyt hyvin, että maan entinen uskonto oli tyypillinen takapajuinen luonnonkansojen uskonto. Asia kiehtoi minua siinä määrin, että pyysin vielä Jania kertomaan, miten uuden uskonnon nousu hallitsevaksi uskoksi oli onnistuttu saamaan aikaan. Janin ilme synkkeni hetkeksi. – Sehän se hankala kysymys juuri on. Pakanauskonto istui nimittäin hyvin syvässä noissa yksinkertaisissa ihmisissä. Ensin yritimme positiivista käännytystä, mutta se ei tehonnut lainkaan. Sitten aloitimme informaationkampanjan, jossa melko ankaraan sävyyn kritisoimme vanhaa uskontoa. Tässä meillä oli onneksi apuna valtion radio- ja televisioyhtiö sekä suurimmat sanomalehdet, joiden johtavassa asemassa olevat henkilöt ovat aikaa sitten kääntyneet moderniin ihmistulkintaan ja valinneet uuden uskon. Tämäkään ei tuntunut auttavan. Nuo pakanat vain sinnikkäästi kokoontuivat temppeleihinsä, julkaisivat omia säälittäviä lehdyköitään ja mikä pahinta, kokosivat suuren määrän herkässä iässä olevia nuoria kesäisille propagandaleireilleen. Tässä vaiheessa oli turvauduttava järeämpiin toimenpiteisiin.

Tarina kiinnosti minua nyt siinä määrin, että en malttanut palata paikalleni omaan vaunuun, vaan ostin itselleni ruskean, kuohuvan juoman, joka selvästi oli paikallisten suosiossa, koskapa suurin osa asiakkaista näytti nauttivan sitä. Palattuani pöytäämme Jani jatkoi saman tien kertomustaan. – Niin, meidän piti siis ottaa järeämmät keinot käyttöön. Niistä tärkein oli soluttautuminen. Saimme muutaman vuoden kuluessa solutettua omat edustajamme vanhan kirkon tärkeimpiin päättäviin elimiin. Heidän tehtävänsä oli tehdä päätöksiä, jotka suututtaisivat kirkon kannattajat niin, että he yksi toisensa jälkeen hylkäisivät kirkon. Tämä suunnitelma onnistuikin loistavasti. Toinen keino oli aloittaa valistus niin varhaisessa vaiheessa kuin mahdollista, eli kouluissa. Vanhan uskonnon mukaiset oppitunnit lakkautettiin. Uutta uskontoa päätettiin ensin tuoda opetukseen läpileikkausperiaatteella, niin että se opotettaisiin kaikkien oppiaineitten ohjelmaan. Jossain vaiheessa tämä todettiin liian tehottomaksi, ja niin päätettiin sen lisäksi aloittaa varsinainen uskonnonopetus, tosin varovasti nimikkeellä ”tasa-arvokasvatus”. Aloitimme myös oppilaitospappitoiminnan. Kävi ilmi, että Jani itse oli nimenomaan oppilaitospappi, joten hän ainakin tiesi, mistä puhui.

Tiedustelin kohteliaasti, mitä kaikkea työhön oppilaitospappina sisältyi. Sain kuulla, että uskonnolliset joka-aamuiset hartaudet oli otettu käyttöön ja pappi vastasi tietenkin niistä. Opettajien kanssa keskusteltiin ja varmistettiin, että sopiva määrä uskonnollista materiaalia sisältyi jokaiseen oppituntiin. Pappi päivysti myös säännöllisesti ja keskusteli nuorten kanssa opastaen näitä uskonnollisissa kysymyksissä. Joskus pappi joutui ojentamaan oppilasta, joka oli puhunut tai toiminut oikeaoppisen uskonnon vastaisesti. Tästä pappi sai yleensä tiedon joltain muilta oppilaalta, ja oppilaita tietysti kannustettiin tällaiseen toimintaan sekä palkittiin siitä.

- Mutta nämäkään toimet eivät riittäneet, totesi Jani alakuloisesti. Niinpä ryhdyimme vaikuttamaan asiaan elinkeinoelämän kautta. Monet yrityksethän ovat tavalla tai toisella riippuvaisia maan hallituksen suosiosta, ja hallitus oli jo onneksi miehitetty uuden uskonnon edustajilla. Yritykset oli sitä kautta melko helppo saada sitoutumaan ja tunnustamaan uutta uskoa. Kun kiristimme otettamme hieman, yritykset alkoivat oma-aloitteisesti erottaa palveluksestaan sellaisia henkilöitä, jotka edelleen roikkuivat vanhassa uskonnossa. Julkisella puolella oli tietysti vielä helpompaa. Väärän uskonnon edustajat yksinkertaisesti erotettiin viroistaan. Tämä koski myös yliopistoja. Järjestöistä ja yhdistyksistä ei onneksi tullut missään vaiheessa ongelma: niiden rahoitus yksinkertaisesti lakkautettiin, jonka jälkeen yhdistykset kuolivat itsestään. Nykyään Revontuliliikkeen – se on siis uskontoni virallinen nimi - ylin valtuusto eli RETU pitää yllä rekisteriä, johon kerätään tietoja kaikkien kansalaisten missä tahansa foorumilla julkaisemista kirjoituksista, mielipiteistä ja kommenteista sekä ystävistä. Tämä tietokanta onkin osoittautunut ensiluokkaiseksi apuvälineeksi rekrytoinnissa. Rekrytoiva yritys tai julkinen organisaatio voi sieltä kätevästi tarkistaa, onko henkilö syyllistynyt uskonnonvastaiseen toimintaan tai ajatteluun, ja näin tietää onko henkilöä syytä palkata vai ei.

Vanhan kirkon näivettäminen sai sitten päätöksen,  joka oli hedelmällinen koko yhteiskunnalle. Nimittäin, kun suurin osa kirkon jäsenistä oli eronnut siitä hajaannustoiminnan tuloksena, köyhtynyt kirkko ei enää pystynyt ylläpitämään suurta kiinteää omaisuuttaan, ja sen oli lopulta luovuttava siitä vapaaehtoisesti ja ilman korvausta. Eli se putosi kuin kypsä hedelmä valtion syliin. Samalla loppuivat vastenmieliset nuorten propagandaleirit. Jani näytti nyt erittäin tyytyväiseltä.

Olin hieman hämmentynyt kaikesta mitä olin kuullut. Vanha uskonto vaikutti tosin olleen melkoisen takapajuinen, mutta oliko uusi usko sitten tuonut jotain parempaa ihmisten elämään? – Sen saat nähdä omin silmin, jos sinulla on mahdollisuus jäädä kaupunkiin viikonlopuksi. Kuten sanoin, siellä vietetään silloin suurta uskonnollista juhlaa, johon koko kaupunki osallistuu. Ilokseni minulla tosiaan oli väljä matkustusaikataulu ja saatoin hyvin suoda itselleni vapaan viikonlopun hoidettuani ensin varsinaisen työni. Jani lupasi tulla hakemaan minua hotelliltani lauantaiaamuna ja toimia oppaanani koko viikonlopun. Näin sovittuamme kiitin keskustelukumppaniani lämpimästi ja nousimme molemmat pöydästä lähteäksemme omiin vaunuihimme.

Nyt kiinnitin huomiota Janin violetin värisiin housuihinsa ja punaisiin kenkiin, sekä värikkääseen kassiin, joka oli kuvioitu säihkyvin sinisin, vihrein, violetein ja keltaisin koukeroin. Jani huomasi että tuijotin kassia ja totesi naurahtaen:  – Niin tämä tosiaan on uskontomme tunnus – revontulet. Erosimme ja lähdimme kumpikin omaan suuntaamme.

Pian oltiinkin jo perillä. Lähdin hoitamaan työasioitani minua vastassa olleen paikallisen erityisasiantuntijan opastuksella, mutta tästä olenkin jo kertonut toisessa tarinassa (Metsäretkellä).

Lauantaina heräsin pirteänä. Ulkona paistoi aurinko kirkkaalta taivaalta. Olin hyvällä tuulella ja valmis viikonlopun viettoon. Kun olin lopettelemassa aamiaistani Jani ilmaantuikin jo aamiaishuoneeseen. Lähdimme yhdessä jalan kohti kaupungin keskustaa.

Heti kadulle tultuamme huomasin, että ilmassa oli suuren juhlan tuntua. Kaikkialla liehui revontulilippuja ja kävelykadulta kaikui jo musiikkia. Suuri määrä ihmisiä oli jo liikkeellä. He olivat pukeutuneet mitä mielikuvituksellisimpiin ja paljastavimpiin asuihin. Siellä oli aikuisia ja lapsia, vanhoja ja nuoria, kaikki iloisina, jopa riehakkaina. Monista ihmisistä oli vaikeaa päätellä mitä sukupuolta he edustivat. Koko pitkä kävelykatu oli koristeltu uskonnollisin julistein ja lipuin, joissa kaikissa toistui värikäs revontulikuvio. Katua reunustivat monet kahvilat ja muut liikkeet ja jokaisessa niistäkin liehui revontulilippu. Mietin mielessäni, että tämä maa oli todellakin hyvin uskonnollinen.

Käveltyämme pitkän kadun toiseen päähän saavuimme suurelle aukiolle, jonka reunalla seisoi valtava, keltaiseksi maalattu puinen rakennus. Sen arkkitehtuuri oli hyvin omaperäinen: siinä oli viistoista kappaleista koottu metallinen katto, joka suippeni ylöspäin. Ylimpänä oli pieni lasi-ikkunainen kupoli. Ihastellessani rakennusta Jani kertoi yllättäen, että se oli entinen pakanauskonnon kirkko. Kupolin päältä oli tietysti uskonnollinen symboli poistettu ja rakennus palveli nyt uuden uskonnon sakraalimenoja. Sakraalimenot järjestetään tänä iltana juhlan kunniaksi, joten jos halusin tulla mukaan seuraamaan menoja, se oli aivan mahdollista, sanoi Jani.

Istuuduimme katukahvilaan ja jäimme odottamaan, että varsinaiset juhlallisuudet alkaisivat. Joimme odotellessamme taas paikallista erikoisjuomaa. Siinä istuessamme tuli mieleen, että Jani oli oikeastaan kertonut aika vähän uskontonsa opinkappaleista ja uskonnollisista rituaaleista. Pyysin nyt häntä kertomaan lisää. Jani selitti, että hänen uskonnossaan pyhää on oikeastaan kaikki, mitä ihmiset tekevät toistensa ruumiille ja mistä he saavat uskonnollisen kokemuksen. Tämä voi toteutua myös negaation kautta, niin että saman kokemuksen voi saada myös siitä, että mitään ei tapahdu. Tämä voi kuulostaa ristiriitaiselta, mutta jumalahan on mysteeri, sanoi Jani naurahtaen. - Aikaisemmin tätä uskonnollista toimintaa nimitettiin laajasti ottaen seksiksi, mutta nykyään sen nimi on rakkaus. Rakkaus koskettaa jokaista, niin nuorta kuin vanhaa. Jumala on rakkaus, niin yksinkertaista se on.

Olin vaikuttunut, tämän maan uskonto alkoi vaikuttaa hyvin sympaattiselta. Samassa kuului rummun päristystä. Kulkue saapuu, huudahti Jani. Ja tosiaan, toisesta päästä katua alkoi vyöryä jättiläismäinen kulkue. Suuret liput liehuivat, musiikki pauhasi, ihmisjoukko hyppi, tanssi, kiemurteli, konttasi ja halaisi toisiaan selvästikin uskonnollisen hurmoksen vallassa. Uskonnollisia rituaaleja harrastettiin kulkueeseen osallistujien kesken. Lapset juoksentelivat ympäriinsä ja puikkelehtivat sinne tänne aikuisten lomassa. Kieltämättä jonkinlainen hurmos valtasi myös minut kulkuetta katsellessani.

Kun kulkue oli ohi, nousimme ja lähdimme kävelemään katua takaisin päin. Katselin kadun varrella olevia kahviloita ja kiinnitin huomiota yhteen, jossa ei ollut revontulilippua. Ihmettelin tätä ääneen. - Jos revontulilippu puuttuu, se merkitsee lähes automaattisesti boikottiin joutumista ja taloudellista tuhoa yritykselle, selitti Jani. Joskus sattuu kuitenkin käymään niin, että tällainen yritys selviää, koska sen asiakkaiksi hakeutuvat kaikki surkimukset, jotka ovat jo menettäneet työnsä ja toimeentulonsa oman härkäpäisyytensä takia ja joilla ei niin ollen ole enää mitään menetettävää. Normaalit ihmiset, joilla on jonkilainen asema yhteiskunnassa, eivät tietenkään tuollaisen yrityksen palveluja käytä, luonnollisestikin seurausten takia. Nyt kiinnitinkin huomiota siihen, että kaikki kahvilan asiakkaat olivat resuisia laitapuolen kulkijoita. Mietin hieman sarkastisesti, että heitä näyttää onneksi olevan riittävästi pitämään tämä kahvila hengissä, mutta en sanonut Janille mitään.

Karnevaalit jatkuivat, ja tulisivat jatkumaan pitkälle yöhön. Keskelle katua oli nyt pystytetty esiintymislava. Kolme miestä pitkässä mustassa kaavussa nousi lavalle. Musiikki alkoi soida ja miehet ryhtyivät kömpelösti huojuttamaan ja nykimään vartaloaan. Miesten kasvoilta pystyin lukemaan kiusaantuneisuutta, mutta myös uhmaa. Siinä on kolme pakanapappia, tokaisi Jani. Papit olivat kuulemma viimeiseen asti pitäneet kiinni oman jumalansa palvontamenoista ja heille oli nyt päätetty langettaa häpeärangaistua. Virathan heiltä toki on viety aikoja sitten, totesi Jani tyytyväisyyttä äänessään.

Kävelimme vielä jonkin aikaa katua edes takaisin. Lopulta olin niin väsynyt että tunsin päiväunien olevan paikallaan. Sovimme Janin  kanssa tapaamisesta temppelin edessä kello kahdeksan, jolloin ovet avattaisiin.

Kun saavuin illalla temppelille, oli Jani jo odottamassa minua. Astuimme sisään juhlalliseen rakennukseen. Pimeässä eteisessä oli naulakko, johon ulkovaatteet piti jättää. Minulta perittiin sisäänpääsymaksu – tosin kohtuullinen - , koska en ollut kirkon jäsen. Jani kertoi, että temppeliin ei ylipäätään ulkopuolisilla ollut asiaa muuta kuin jonkun jäsenen seurassa. Hämärästä eteisestä astuimme temppelisaliin. Sali oli valtavan suuri ja satumaisen kauniisti koristeltu suurin kyntteliköin, kristallikruunuin, ornamentein, taoksin ja seinämaalauksin. Salin kattoon oli kiinnitetty jättiläismäinen revontulilippu, joka hulmusi raukeasti alhaalta kyntteliköistä nousevan ilmavirran vaikutuksesta. Salin reunoja kehystivät yksinkertaiset puiset pöytäryhmät, joilla istuskeli jo muutamia ihmisiä. Kaikkein hämmästyttävintä kuitenkin olivat oudot telineet, joita oli pystytetty salin keskiosaan. Niitä oli erimallisia ja -kokoisia, ja minun oli vaikeaa päätellä mihin tarkoitukseen niitä käytettäisiin.

Valitsimme pöydän ja kävimme istumaan. Ihmisiä virtasi sisään ja sali täyttyi pikku hiljaa. Täällä väki oli, jos mahdollista, vieläkin erikoisemmin pukeutunut kuin karnevaalikadulla. Monilla oli asunaan vain yksinkertainen nahkahihna, ja nahka oli muutenkin yleisin vaatteiden materiaali. Yhdellä henkilöllä oli mukanaan kaksi nuorta, kaunista, pitkätukkaista henkilöä, jotka seurasivat häntä talutushihnassa maassa kontaten. Pian taustalla alkoi kuulua vaimea, itämainen musiikki. Puheensorina hiljeni. Jostain yleisön joukosta astui esiin kolme alastonta miestä. Yksi heistä pysähtyi erään telineen keskelle ja hänet sidottiin siihen seisaalleen käsistä ja jaloista. Toinen mies asettui makuulavalle vatsalleen ja hänet sidottiin siihen hihnoilla. Kolmas mies jäi seisomaan pienen lavan viereen. Vilkaisin Jania, joka vei etusormen huulilleen ja kuiskasi, että seremonia oli alkamassa.

Telineeseen seisaalleen sidotun miehen luo tuli henkilö, joka alkoi ruoskia tätä ratsupiiskalla säännöllisin sivalluksin. Mies voihkaisi joka piiskan iskulla. Makuulle olevan miehen luo tuli henkilö, joka alkoi pistää neuloja hänen selkänsä ihoon, luoden erivärisistä neuloista mielikuvituksellisia kuvioita. Mies ynähteli vaimeasti. Kolmannen miehen luokse tuli kaksi henkilöä suurta laatikkoa kantaen. He ottivat laatikosta pitkän köyden ja alkoivat sitoa miestä. He taittelivat ja sitoivat miehen ruumiinosia eriskummallisiin asentoihin. He kiersivät köyttä miehen ruumiin ympärille niin että lopulta mies oli kuin köydestä tehty muodoton paketti, josta vain sukuelimet roikkuivat ulkona. Kun paketti oli valmis, mies kiinnitettiin katosta riippuvan vinssin koukkuun ja hänet vedettiin hitaasti ylös. Sidottu mies jäi lavan yläpuolelle roikkumaan ja hän keinui siinä kevyesti edes takaisin kuin hidastettu heiluri. Tässä vaiheessa yleisöstä alkoi kuulua haltioituneita huudahduksia. Katsojat huojuivat musiikin tahdissa ja revontuliliput lepattivat.

Olin melko järkyttynyt ja ymmälläni tästä kaikesta. Olin vakuuttunut siitä, että kyseessä täytyi olla tälläkin kertaa jonkinlainen rangaistusrituaali. Jani sen sijaan näytti syvästi onnelliselta, hänkin huojui edes takaisin silmät kiinni ja ynisi jotain yksitoikkoista äännettä. En uskaltanut keskeyttää häntä. Pian hänen silmänsä raottuivat ja silmämunat muljahtelivat hänen nostaessaan kätensä ylos sivuviistoon ja alkaessaan suureen ääneen huutaa: rakkaus, rakkaus, rakkaus…Jonkin aikaa huudettuaan hän vaikeni ja avasi silmänsä. Hänen kasvonsa olivat edelleen haltioituneessa autuuden tilassa. Minua alkoi jopa hieman pelottaa. Tartuin Jania kevyesti käsivarresta ja ohjasin hänet pöytäämme. Kun hän oli vähän rauhoittunut, kysyin häneltä keitä rituaalin uhrit olivat. – Voi, eivät he ole uhreja vaan seurakunnan maallikkojäseniä. Rituaaliin osallistuminen on kunniatehtävä, josta kilpaillaan, selitti Jani autuaan näköisenä. Olin hämilläni ja kysyin vielä, ovatko kirkon rituaalit aina tällaisia. Eihän toki, vastasi Jani, tämä on vain yksi monista rituaalityypeistä. Muuten, hän lisäsi, tuolla sivuhuoneessa voi harjoittaa perinteisempää hartautta. Se on nimeltään Dark room. Ennen tuota tilaa kutsuttiin sakastiksi.  

Minusta alkoi tuntua että olin saanut riittävästi uskonnollisuutta yhdelle viikonlopulle, joten kiittelin Jania kohteliaasti sekä lupasin lähettää kortin palattuani kotimaahan. Ollessani poistumassa temppelista joku yritti vielä eteisessä kaupustella revontulilippua.   

Kun eilen illalla avasin kirjan lukeakseni vähän ennen nukahtamista, muistui mieleeni eräs tapaus nuoruudestani, jonka nyt kerron sinulle, rakas lukija.

Ollessani vielä nuori mies työskentelin valtakunnan ensimmäisenä metsäasiantuntijana. Kerran eräästä kaukaisesta pohjoisesta maasta, joka oli kuuluisa laajoista metsistään, alkoi kantautua huhuja, että siellä oli puiden kaataminen kokonaan kielletty. Puuta ei enää saanut polttaa lämmitysuuneissa eikä siitä saanut rakentaa taloja tai huonekaluja. Jopa tuon maan asukkaiden suosimissa peseytymishuoneissa - saunoissa - ei enää saanut polttaa puuta. Tämä hämmästytti maani  kuningasta siinä määrin, että hän päätti lähettää minut paikan päälle ottamaan selvää asian oikeasta laidasta (kuninkaamme oli nimittäin hyvin moderni ja hän halusi aina pysytellä kehityksen kärjessä).

Lähdin matkaan eräänä sateisena toukokuun päivänä. Pitkän ja rasittavan taipaleen jälkeen saavuin viimein pääkaupunkiin, jossa astuin junaan. Juna lähti kiitämään itään päin, kohti päämäärääni, pientä kaupunkia valtakunnan rajalla. Olin saanut tietää, että siellä oli paljon metsää ja tehtaita, jotka ennen olivat valmistaneet puusta kaikenlaisia tarvikkeita sekä oman, että muiden maiden kansalaisten hyödyksi. Minun oli määrä ottaa selvää, mitä näissä tehtaissa nyt valmistettiin kun puun käyttäminen oli kielletty.

Matka sujui miellyttävästi. Tutustuin ravintolavaunussa nuoreen mieheen jonka kanssa uppouduin mielenkiintoiseen uskontoaiheiseen keskusteluun (mutta hänestä ja siitä, mihin keskustelu johti, kerron myöhemmin toisessa tarinassa). Jo matkalla ymmärsin, että tässä maassa oli totisesti paljon metsää! Näin asutusta vain harvoin, kun juna joskus pysähtyi hetkeksi vähäisellä asemalla. Sitten se taas sukelsi metsän siimekseen.

Perille päästyäni totesin, että myös tämän kaukaisen maan itäisimpään kolkkaan oli saapunut kevät. Lehmus-nimiset puut, joita kasvoi kaikkialla teiden varsilla, loistivat ja kimaltelivat jo vihreissä kruunuissaan. Minua vastassa oli kaupungin korkein erityisasiantuntija, olinhan virallisella valtiovierailulla. Hänen nimensä oli Man Nettom. Kieltäydyin kohtaliaasti Manin ehdottamasta kulttuurikierroksesta ja lähdimme sen sijaan saman tien ajamaan kohti ensimmäistä kohdetta, ensimmäistä kaupungin kolmesta suuresta tehtaasta, jotka nyt oli suljettu.

Matkalla Man kertoi tapahtumista, jotka olivat johtaneet tehtaiden sulkemiseen. Maassa oli syntynyt poliittinen liike, joka oli pystynyt osoittamaan, että vanhassa metsässä oleskelu vaikuttaa positiivisesti ihmisen luovaan ongelmanratkaisukykyyn, tiimityövalmiuksiin ja tunneälykkyyteen, ja että sen on todettu jopa nostavan älykkyysosamäärää. Toisaalta oli myös tieteellisesti todistettu, että metsien hakkuu aiheuttaa niin suurta ahdistusta maan kansalaisissa, että se kumoaa kaikki metsässä oleskelun positiiviset vaikutukset. Niinpä oli tultu siihen tulokseen, että ihmisten kohonnut älykkyys ja sen seurauksena innovatiivisuus kompensoi moninkertaisesti muutaman tehtaan sulkemisesta koituvan haitan.

Olin kovin vaikuttunut kuulemastani. Ymmärsin, että tämä kansa oli tosiaankin edistyksellinen ja ennakkoluuloton, ja että maassa harjoitettiin ensiluokkaista tieteellistä tutkimusta. Ihmettelin kuitenkin, miten ihmiset tulivat toimeen ilman tavallista paperia…niin, vaikkapa käydessään tarpeillaan. Man naurahti hivenen alentuvasti. Katsohan, maamme on jo pitkään korvannut monet sellaiset alkeelliset asiat kuin paperin sähköisillä vaihtoehdoilla, hän alkoi luennoida. (Sain kuulla, että maan melko hankalassa kielessä oli alun perin ollut sana "ympäristöystävällinen", mutta se oli korvattu sanalla "sähköinen"). Esim. vessapaperi oli pystytty korvaamaan nanokelmulla, jonka valmistaminen tosin vaatii suuren määrän sähköä, mutta se ei ollut ongelma, koska sähköa sai nykyään mistä tahansa eikä se maksanut mitään. Man viittasi kädellään vihreäksi maalattua paksua pylvästä tien varrella ja kertoi sen olevan sähkökaivo. Siitä saattoi kuka tahansa ottaa niin paljon sähköä kuin halusi ja aivan ilmaiseksi. Nyt kiinnitinkin huomiota siihen, että näitä sähkökaivoja seisoi tuhka tiheään teiden varsilla.

Yhden kaivon eteen oli parkkeerattu kummallisen näköinen kulkuväline. Se on sähkösingel, Man valisti minua nyrpistäen nenäänsä tuskin havaittavasti. Hän kertoi, että ensin maassa oli sähköistetty polkupyörät, mutta sen jälkeen, kun se ominaisuus, että pyörää on poljettava, oli todettu kohtuuttoman vaivalloiseksi ja vanhanaikaiseksi, oli kehitetty sähköpolkupyörämalli, josta polkimet oli kokonaan poistettu, ja se olikin saavuttanut suuren suosion. Tämän jälkeen oli tieteellisesti todistettu, että laitteella ajettaessa kasvoihin kohdistuva ilmavirta on haitallista hengitykselle ja saattaa johtaa mikrosekunnin pituiseen happivajaukseen aivoissa. Tämä olikin antanut alkusysäyksen innovatiivisen katetun version kehittämiselle, jolle annettiin nimeksi sähkösingel. Nyt laitteen menekki oli jo saavuttanut kyllästyspisteen, sillä valtio oli voimakkaasti tukenut sen hankintaa. Nykyään vain köyhät ja takapajuiset ajavat singelillä, totesi Man halveksuntaa äänessään. Tavalliset bensiiniautot kiellettiin jo kauan sitten, mutta tällaiset paremmat kulkupelit ovat vieläkin käyhemmän väestönosan ulottumattomissa, kertoi Man ylpeyttä äänessään ja hiveli samalla autonsa nahkapäällysteistä rattia. Nyt kiinnitinkin huomiota siihen, että auton moottorista ei kuulunut lainkaan ääntä.

Samassa olimmekin jo perillä tehtaan parkkipaikalla. Tehdas lepäsi edessämme suunnattomana harmaana rakennusmassana, josta kohosi torneja, savupiippuja ja jättiläismäisiä siiloja. En ollut eläessäni nähnyt niin suurta tehdasta. Kävelimme vartioimattomasta portista sisään tehdasalueelle. Pihalla meitä vastaan laahusti muutamia apaattisen näköisiä miehiä. He kävelivät ohitsemme nostamatta katsettaan maasta. Kaikkialla oli hiljaista eikä yhdestäkään piipusta noussut savua.

Man kertoi, että tehdas koostui kolmesta erillisestä kokonaisuudesta. Astuimme sisään ensimmäiseen tehdashalliin. Se oli suunnattoman suuri, kirkkaasti valaistu ja kalustettu ultramoderneilla sohva- ja pöytäryhmillä, joita mahtui halliin useita kymmeniä. Yksi seinä näytti jonkinlaiselta jättimäiseltä ohjauspaneelilta nopeasti vaihtuvine teksteineen ja vilkkuvine valoineen. Näkymä toi mieleen tieteiselokuvien avaruusalukset. Sohvilla istuskeli tai makaili miehiä, joista useimmat olivat uppoutuneet tuijottamaan jotain elektronista laitetta. Man kertoi että tämä oli kaupungin järjestämä virkistyskeidas tehtaan entisiä työntekijöitä varten, joita oli noin 600. Virkistyskeitaasta löytyi myös hohtokeilaus- ja curling-rata, yhdistetty elektroninen luku- ja kuntosali, harrastesimulaatiosali sekä ruokailupiste. Kaikki toiminnot oli täysin automatisoitu. Manin äänensävystä saattoi tulkita että hän oli erittäin ylpeä kaupunkinsa humanitaarisesta panostuksesta. Sitten Man ohjasi minut hallin läpi pienempään huoneeseen. Siellä oli kaksi nuorta tyttöä jotka hyppivät ja pyörittivät hulavanteita kolmen keski-ikäisen miehen seuratessa heitä puolipiirissä. Man valisti minua, että kaupunki oli saanut kolmevuotisen projektirahoituksen sirkuskoulutuksen järjestämiseksi entisille tehtaan työtekijöille. Tutkimukset olivat nimittäin osoittaneet, että osallistuva taide, kuten sirkus, antaa ihmisille iloa ja elämänmyönteisyyttä ja sillä  on sitä kautta positiivinen vaikutus ihmisten toimintakykyyn. Olin hyvin vaikuttunut.

Jatkoimme kierrosta ja kävelimme tehdasalueen halki kohti toista tehdaskokonaisuutta. Sähköinen portti aukeni, kun Man kosketti etusormella lukijaa. Astuimme sisälle halliin, joka oli yhtä suuri kuin edellinen. Tämä halli oli täynnä pelikoneita. Niitä oli varmasti monta tuhatta. Hallin seinät oli maalattu mustaksi, valaistus oli hämärä ja seinillä kiemurteli läpinäkyviä putkia, joissa välkkyvät neonvalot muodostivat yhä uusia ja uusia, kaikissa sateenkaaren väreissä loistavia kuvioita seinille. Taustalla jytisi tasainen, kiihkeätempoinen musiikki. Siellä täällä pelikoneiden ääressä seisoi ihmisiä keskittyneenä pelaamiseen. Useimmat heistä olivat aivan erinäköisiä kuin muut tässä maassa näkemäni ihmiset. Man kertoi ylpeänä, että kaupunki oli onnistunut houkuttelemaan suursijoittajan investoimaan tehtaaseen. Kaupunki itse oli joutunut sijoittamaan hankkeeseen aivan minimaalisen, vain muutaman miljoonan paikallisen valuutan suuruisen markkinointirahan. Tosin pelihallissa ei ollut yhtään työntekijää ja se oli ulkomaisessa omistuksessa, mutta tutkimukset olivat Manin mukaan osoittaneet, että asiakkaat jättivät kaupunkiin paljon rahaa majoittuessaan siellä ja käyttäessään ravintolapalveluja. Aloin vakuuttua siitä, että tässä maassa oltiin todella ennakkoluulottomia ja osattiin kääntää haasteet voitoksi.

Sitten Man vei minut kolmanteen halliin. Astuimme sisään jonkinlaiseen eteistilaan. Siellä istui muutamia ihmisryhmiä pyöreiden pöytien ääressä vilkuillen vähän väliä yhtä seinää peittävälle elektroniselle taululle. Tämä on maailman suurin pakohuone, kertoi Man loistaen ylpeydestä. Ryhmät odottivat, että taululle ilmaantuisi tiedot vuorosta, reitistä ja alkuvihjeistä. Pakohuone oli tietysti myös kokonaan automatisoitu. Ja mikä parasta, sen oli perustanut oman maan kansalainen. Tosin tehdassali oli muutettu pakohuoneeksi valtion investointiavustuksella ja perustaja eli toistaiseksi niin sanotulla starttirahalla. Mutta Man oli vakuuttunut siitä, että yritys tuottaisi muutamassa vuodessa verotuloina kaikki siihen satsatut rahat takaisin ja siitä tulisi maailmanlaajuisesti suosittu kohde. Valtio oli jo perustanut työryhmän suunnittelemaan pakohuoneen globaalia markkinointia. Tämän kuultuani olin ällikällä lyöty. Oma maani alkoi tuntua auttamattoman nuhjuiselta ja jälkeenjääneeltä.

Tulimme ulos raittiiseen ilmaan. Haukoin vieläkin henkeäni ihmetyksestä, mutta Man patisteli minua kohti autoa. Meillä oli jo kiire toiselle tehtaalle, joka sijaitsi vähän kaumpana kaupungin laidalla.  Lähdimme ajamaan edelleen kohti itää. Matkalla Man kertoi, että pystyisi näyttämään kaksi muuta tehdasta vain ulkoa päin. Asia oli nimittäin niin, että tehtaissa sijaitsi naapurimaan strategiset informaatiokeskukset. Ne olivat äärimmäisen tarkasti vartioituja eikä kenelläkään tämän maan kansalaisella ollut pääsyä niihin. Ihmettelin tätä kovin ja kysyin miten sellaiseen järjestelyyn oli voitu päätyä. Yksinkertaista, vastasi Man. Informaatiokeskus, joka tarkoittaa tuhansia ja taas tuhansia tietokoneita, kuluttaa suunnattomat määrät sähköä. Kun sähkö nyt on meillä ilmaista ja kun lisäksi maamme on kuuluista turvallisuudestaan, on naapurimaa mielellään sijoittanut keskuksensa näihin vapautuneisiin tiloihin. Meidän maaltamme on vaadittu ainoastaan, että otamme huolehtiaksemme keskuksen vartioinnista. Sehän sopii meille, koska vartiointi suoritetaan perinteisesti ja sillä on siis työllistävä vaikutus. Man näytti erittäin tyytyväiseltä. Minä puolestani mietin, että tämän toiminnan kokonaisvaikutukset oli varmaankin arvioitu tieteellisesti.

Pian alkoi tien vasemmalla puolella kohota savupiippuja jotka pilkistivät puiden lomasta. Käännyimme tehtaalle johtavalle tielle ja saavuimme portille. Tämän edemmäs emme pääse, sanoi Man ja pysäytti auton. Tuijotin edessa aukeavaa näkymää. Ajaessamme oli tullut hämärä, ja nyt tehdas kohosi edessämme huikaisevana valomerenä. Aseistettuja vartijoita seisoi kahdenkymmenen metrin välein aidan edessä kulkevalla kapealla asfaltoidulla tiellä. Olin melko typertynyt enkä osannut sanoa enää mitään. Pian Man käynnisti auton uudelleen. Emme enää kävisi kolmannella tehtaalla, koska oli jo myöhä ja koska Manin mukaan se oli täsmälleen samanlainen kuin toinen. Sen sijaan lähdimme ajamaan kohti kaupunkia.

Matkalla takaisin kaupunkiin Man hidasti yhtäkkiä vauhtia. Haluan näyttää sinulle vielä yhden asian, hän sanoi ja kurvasi pienelle pysähdysalueelle, metsän laitaan. En ensin nähnyt paikassa mitään erityistä. Sitten huomasin taulun, joka näytti leijailevan noin pään korkeudella ilmassa. Kävelin lähemmäs. Nyt saatoin nähdä, että taulu oli kiinnitetty täysin läpinäkyvästä, miltei huomaamattomasta aineesta valmistettuun seinään. Siitä alkoi halkaisijaltaan ehkä noin 30 metriä leveä, puolipallon muotoinen läpinäkyvä, tuskin havaittava putki, joka jatkui syvälle metsään. Man kiirehti selittämään. Muistinhan mitä hän oli kertonut tutkimustuloksista jotka liittyvät metsässä oleskeluun? Muistin toki kaikki myönteiset vaikutukset ihmisen kognitiivisiin toimintoihin. No, Man selitti että ongelmana oli ollut se, miten soveltaa tutkimustietoa konkreettiseen toimintaan. Luonnossahan on paljon arvaamattomia tekijöitä. Esimerkiksi todennäköisyys törmätä vaaralliseen villieläimeen on merkittävä. Lisäksi luonnossa on epätasaisuuksia, johin voi kompastua ja murtaa lonkkansa. On kasveja, joiden siitepöly aiheuttaa terveyshaittoja. Kaiken kukkuraksi on hyönteisiä, jotka levittävät sairauksia. Kun kaikki tieteellisesti todetut riskit oli otettu huomioon, päädyttiin rakentamaan maanlaajuinen Katettu MetsässäLiikkumisverkosto, eli KaMeLi. Putken materiaalina on käytetty osmoottista nanokalvoa, joka päästää lävitse ilmamolekyylit ja muun muassa tuoksut, mutta ei mikrobeja, rikin tai lyijyn yhdisteitä, säteilyä eikä tietenkään hyönteisiä. Ehdoton etu KaMeLista on myös se, että liikkuja ei tarvitse minkäänlaista suunnistustaitoa. Man kertoi tämän kaiken kasvot loistaen ja lisäsi itsekin kuuluvansa aktiivisiin KaMeLiliikkujiin.

Tämän kerrottuaan Man ajoi takaisin kaupunkiin ja vei minut hotellilleni. Oli jo myöhä, mutta en tahtonut saada unta, koska mielessäni pyöri kuvat tämän maan edistyksellisistä keksinnöistä ja oman maani nukkavieruista ympyröistä. Mietin mitä tohtisin kertoa kuninkaalle. Muutaman päivän kuluttua lähdin kotimatkalle. Perillä kuningas kutsui minut kahdenkeskiseen neuvonpitoon. Kerroin hänelle rehellisesti ja niin yksityiskohtaisesti kuin taisin kaikesta mitä olin nähnyt ja kuullut. Kuningas kuunteli vakavana. Hän oli pitkään vaiti ja sanoi sitten: Jos murto-osakaan siitä mitä kerrot on totta, tuo maa tulee olemaan vararikossa neljän vuoden sisällä.